Juuri ehdin selata pakolliset sivut läpi. Nyt ehtii pitkästä aikaa yrittää kommunikoida maailman kanssa tätä kautta. Tumblr on vaarallinen paikka ^^;
Niin. Mitäs tässä on sitten ehtinyt tapahtua edellisen kunnon postauksen ja nykyhetken välillä? Ei paljoa mitään, sen voin sanoa. Julkistettiin mun ja Peikon kihlaus ilman negatiivista palautetta (romanttisesti ystävänpäivänä) ja ollaan haettu lisää asuntoja. Tämä alkaa käydä pieneksi tällä tavaramäärällä. Ja ei, näistä ei voi karsia. Kirjoista ei luovuta, prkl!
Puhuttaessa kirjoista täytynee mainita myös omien tekstien edistymin edistymättömyys. Siihen ei ole tullut suurtakaan muutosta. Lukeminen sen sijaan alkoi houkuttaa jälleen, kun päädyttiin käymään lähikirjastossa. Sitä riemun ja tuskan määrää, kun kipitettiin Peikon kanssa kotiin (ja arvatkaa, kuka joutui kantamaan 75 % kirjoista ja vielä ne painavimmat? Not me ^^)
Tällä hetkellä työn alla on Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogia (Äiti maa, isä taivas, Sisar kuu sekä Veli tuuli). Kaikki löytyvät mukavasti yksistä kansista, sivuja on saman verran kuin Sormusten herrassa ja kuvailu... Tuo nainen osaa sen. Vaikka tuo on kirja, jota täytyy lukea hitaaseen tahtiin, että pysyy perässä, se ei haittaa mitään. Kaikki se aiheeseen paneutuminen, mikä puskee läpi sivuilta, on kertakaikkisen mykistävää. Tapahtumat sijoittuvat ~ 9000 vuoden takaisille Aleuteille, missä amerikkalaiset alkuperäiskansat taistelevat selviytyäkseen silloisesta jääkaudesta. Kertojan ääni vaihtelee nuoren äidin, Chagakin, Shuganan-vanhuksen ja metsästäjä Kayughin välillä. Jokaisen ajatusmaailma tuo omanlaisensa väritteen tapahtumiin, ja hahmojen pään sisälle pääsee hyvin.
En ole pitkään aikaan arvostellut kirjoja, joten jätetään tämä nyt tähän. Kannattaa käydä etsimässä kirjastosta, jos historialliset romaanit kiinnostavat. Arvosanaksi voisin antaa 10-/10. En löydä tekstistä ainakaan tähän mennessä mitään moitittavaa, mutta koska mikään ei voi olla täydellistä, täysiä pisteitä ei tule. Aina on varaa parantaa.
Pakko mainita myös Päivi Alasalmen Vainola. Takakansi puhukoon puolestaan: Kun nuori Laura Auer nai kartanonomistaja Lauri Vainolan, hän ei aavista, miten kolea ja yksinäinen elämä häntä odottaa Vainolassa, miehen graniittisessa jugendlinnassa. Kartanon ullakolla ja sokkeloisten käytävien uumenissa piileksii kammottavia salaisuuksia, jotka paljastuessaan nostavat niin nuoren vaimon kuin lukijankin hiukset pystyyn. Päivi Alasalmi viljelee taiten viihdekertomusten kliseitä ja kääntää ne häikäilemättä päälaelleen. Lukijalle on tarjolla kiihdyttävää romantiikkaa, ladattua jännitystä ja kielellisesti kutkuttavaa kerrontaa. Hän kokee yllätyksen toisensa jälkeen ja vielä lopussa todellisen jymäytyksen.
Tuon paremmin ei voisi kyseistä kirjaa kuvailla. Tahtoisin tämän ehdottomasti omakseni, jos vain jostain enää löytyisi, kirja kun on julkaistu 1996. Suomalaisesta sitä tuskin kannattanee mennä enää kyselemään. Kirjastosta kuitenkin löytyy jännitys- tai kauhupuolelta niille, jotka sen haluavat ahmia läpi. Ja kyllä, nimenomaan ahmia. Tätä kirjaa ei malta laskea käsistään ennen kuin se on loppu, eikä oikeastaan vielä senkään jälkeen. Alasalmen juonenpunonta on erittäin onnistunutta, eikä lopputulos ole täysin selvä ennen kuin kirjaimellisesti viimeisellä sivulla. Selkäpiitä karmii ja päänahkaa kihelmöi lupaavasti joka käänteessä. Ja koska itse ainakin olen nykyään todella herkkä kaikelle vähänkään Nalle Puhia kauheammalle, olin vähällä menettää yöuneni. Se on hyvä merkki. Kirjojen kuuluu herättää vahvoja tunteita. Arvosanaksi 9/10. Kirjassa hairahdutaan välillä sivupoluille, joilla ei ole suurtakaan tekemistä itse tarinan kanssa. Lisäksi tekstistä paistaa jonkinasteinen miesviha. Siinä ei ole mitään väärää (enkä todellakaan tiedä, onko kirjailija oikeasti tätä mieltä), mutta tarinan "pääpahisten" ollessa vain miehiä, koko jutusta meinasi välillä karata maku. No, se on vain oma mielipiteeni.
Taidan tarvita toisen kupillisen kahvia. Voisin yrittää saada jotain tekstipoliittista asiaa aikaan tänään.
]]>