Hengittäminen. Se olisi hieno asia. Mutta ei, pitää tuulla juuri sillä tavalla, että kaikki epämääräinen pölyasia (katupöly, siitepöly, tulivuoritsydeemit) leijuu tuolla pitkin poikin. Satoihan tuolla eilen, mutta ei se enää tänään auta. Mietinkin herätessä että miksi on niin vaikeaa hengittää. Voihan tämä olla tietty osittain psykologista (kun tietää, että ilmassa on jotain, silloin kanssa tuntuu siltä), mutta kyllä siellä pöllyää, se on varmaa.

Sai nukkua pitkään taas vaihteeksi. Melkein jonnekin yhteentoista. Siihen malliin väsyttikin jo viime yönä, että pitkät unet tuli tarpeeseen. Aikaisin herääminen ei ole mua varten. Syödäkin voisi. Kaksi kuppia kahvia vain, eikä mitään muuta vielä *henkistä itsensä läpsimistä* Tietää taas, että olo tulee olemaan vallan mainio, kun lähtee kaverin luo siinä viiden maissa (eksymisvara, kuudelta tulisi olla perillä ja en ole ennen siellä käynyt, hih!) Eli jos tekisi itsellensä palveluksen ja yrittäisi edes. Jossain vaiheessa.

Tarinakin yrittää edetä. Paino sanalla yrittää, nimittäin sen kanssa menee nyt vähän hitaammin kuin ennen. Viimeiset pari kuukautta on ollut ajoittain sellaisia oloja, että kettuakos mä yritän kirjoittaa, kun en osaa. Ottaa päähän sellaiset olot. Ja etenkin juuri sellaiset "hitaasti etenevät kohdat" ja ylimalkaiset selittelyt normaaleista asioista tuntuvat jumiuttavan pään vähän turhankin tehokkaasti. Ei ole hyvä se. No, eilen sain itseni liikkeelle falconieerikohdan kanssa ja se on nyt hyvällä mallilla. Pääsin hioskelemaan ensimmäistä pätkää jo betan kanssa. Ensimmäisen kerran varmaan ikuisuuksiin tuntui hienolta, kun hän oli sitä mieltä, että kuvailua voisi käyttää hieman lisää. Se sana on normaalisti rakko kantapäässä, punainen vaate ja tappava myrkky, mutta ei eilen. Oh, happy little me! Välillä beta muisti jopa kehua joitakin kohtia, jotka olivat kuulemma onnistuneita. Ja loistin eilen kommentoinnissakin. Hän laittoi mulle tulemaan muistiinpanoja omaa tekstiään ajatellen ja sain itsestäni irti jopa kysymyksenpoikasia. Molemminpuolinen onnellisuus.

Jos ollaan aivan rehellisiä (ja miksi emme olisi), olen tylsistynyt. Väsynytkin, joten yritän tehdä edes jotain, etten ryömisi takaisin vuoteeseen. Mutta tylsistynyt ennen kaikkea. Se tuntuu olevan yleinen olotila taas nykyisin. Ei ole hyvä tämäkään. Hengittämisen vaikeus, kirjoittamisen vaikeus ja kaikki muutkin vaikeudet alkavat ottaa päähän. Tahtoo jotain mielekkyyttä. Jotain sisältöä. Jotain kivaa. Tänään on ehkä sentään jotain kivaa, kun mennään kaverin luo kahtelemaan peikkoleffaa. Saa nähdä onko se mistään kotoisin (trailerin nähtyäni olen sitä mieltä, että sitä voisi ehkä jopa vilkaista). Mutta yleisesti ottaen jotain positiivisuutta tänne synkkään, tuhkanharmaaseen päähän olis kiva saada. Mielellään jotenkin muuten kuin pakosta, koska pakottamalla ei saa aikaan kuin rumaa jälkeä. Ja se synkistää vielä enemmän. On kamalaa yrittää pakottaa itsensä olemaan iloinen. Se ei vain toimi. Oletteko yrittäneet?

Olen aika varma, että viikon loma jossain ulkomailla voisi jopa piristää hetkeksi. Sitten iskee todellisuus: Ei ole rahaa, ei ole jaksamista, eikä pääse ainakaan lentäen minnekään. Voihan horna, sanon minä! Eikö tällaisille tapauksille voisi järjestää jonkinlaista rahoitusta sellaisia juttuja varten? Nekin rahat voisi ottaa kansanedustajien torkkupeitoista ja kallioparkkihankkeista. Niillä ei ole mitään tekemistä tavallisen pulliaisen kanssa (paitsi että ne maksetaan meidän rahoista). Kovasti lupaillaan, että asioihin tehdään muutoksia ja mielenterveyspalveluihin satsataan tulevaisuudessa enemmän. Näin on taidettu lupailla koko 2000-luku, mutta se tulevaisuus taitaa olla vielä kaukana edessä. Kenelle tästä asiasta saa mennä huutamaan?

Päivän kirja: Lumen ja valon kansa - suomalainen kansanusko (edelleen)

Soiva biisi: Helloween - I Want Out

Osuvia sanoja: " -- in the end of it, none of us is right / sometimes we need to be alone." - Ks. Soiva biisi