Eli ei mitään uutisärinöitä. Tänään ei vain jaksa.

Puran tällä hetkellä kaikkea oman elämäni paskaa toiselle henkisistä pikkusiskoistani. Lupasin kyllä pitää hänet (oikeastaan molemmat) pystyssä ja edes kohtalaisen hyvissä fiiliksissä, mut pakko mun on kans jollekin puhua. Joidenkin mielestä se voi olla pelkkää huomionhakuisuutta tai vastaavaa. Siinä on kuitenkin se puoli, ettei mun fiilikset jää epäselviksi, eikä tarvi ihmetellä, jos mä makaan puoli päivää peiton alla hiljaa paikallaan tai en jaksa esim. pyykätä vaikka pitäisi.

On toisaalta helpottavaa ja toisaalta pelottavaa huomata omin silmin, etten ole ainoa, jolla on huonot välit toiseen vanhempaansa ja painostava ilmapiiri opiskelun suhteen. Omalla kohdalla se tosin on jo enemmän tai vähemmän helpottanut, mutta oloja se ei helpota. Vähintä, mitä mä voin tehdä, on yrittää auttaa niitä, joilla on vielä mahdollisuus välttää joutumasta tähän tilanteeseen. Kuten mä totesin jokin aika sitten, mä en anna periksi, ennen kuin mä saan aikaan jotain, mikä auttaa samanlaisia nuoria kuin mä. Jos mä joudun tekemään sen yksi henkilö kerrallaan, then so be it. En ajatellut luovuttaa, en todellakaan. Nämä kaksi henkistä pikkusiskoa, jotka olen yhtäkkiä saanut, ovat mulle sen verran tärkeitä. Toinen on onneksi yltiöpositiivi, ja mun puolesta saisi sellaisena pysyäkin. Alhaalla ei ole mukavaa. Toisen perhe-elämä on... no joo, ehkä en ruodi asiaa sen tarkemmin. Joka tapauksessa olen luvannut äristä sen puolesta jokaiselle, joka sen elämää yrittää tehdä vaikeammaksi. Ehkä se ei ole mun asia, mut mä en todellakaan aio katsoa vierestä, kun sen pää joutuu samanlaiseen kuntoon kuin mun. Se ei ansaitse sellaista, eikä myöskään tuo pienempi. Mä tappelen vaikka kynsin hampain ja sysään omat fiilikset sivuun siksi aikaa, ihan sama niille siinä vaiheessa. Mun ystäviä ei satuteta.

Suurin osa tästä on sitä, mitä mä olisin halunnut sanoa ja tehdä jo yläasteaikana. Olin siis joidenkin kriteerien mukaan koulukiusattu. Itse en kokenut sitä niin. Mua ei kiinnostanut, mitä ne kusipäät teki tai sanoi, jos se muhun kohdistui. Se, että ne hyökkäs mun kavereiden kimppuun (sanallisesti, mutta kuitenkin), oli mulle punainen vaate. Sitä mä en voinut sietää. Ikävä kyllä olin siihen aikaan tyhmä ja ujo pieni otus, enkä koskaan ärissyt kunnolla asiasta. En kenellekään. Nyt on aika korvata se yrittämällä auttaa niitä, joita mä voin.

Lyhyestä virsi kaunis tai jotain. Nyt alkaa väsyttää. Viimeinen viikko tai jotain on mennyt istuessa joko tietokoneella tai vaihtoehtoisesti kaverin luona (tai täällä) keskustelemassa. Yöt ovat venähtäneet aikaisen aamun puolelle. Mutta ei se mitään, se on ollut sen arvoista. Ja kuulemma siitä on ollut apua ainakin jossain määrin.

Päivän biisi: Poisonblack - Love Controlled Despair