José Stevens: Kesytä lohikäärmeesi - Pelkoihin perustuvien käytösmallien muuntaminen voimaksi, s. 200:
Marttyyriuden lohikäärme haluaa uhrinsa uskovan, että joku toinen on aina syyllinen. Aina on olemassa joku toinen, jota voi syyttää omista kärsimyksistä. Marttyyrit tarttuvat tähän uskomukseen ja puolet heistä pitää sitä totuutena. Syvällä sisimmässään he eivät kuitenkaan usko sitä ollenkaan. He ovat varmoja siitä, että he ovat uhreja , koska eivät todellakaan ansaitse mitään ja ovat arvottomia. Joten huolimatta siitä, miten paljon he syyttävät ja valittavat, he ovat pohjimmiltaan vakuuttuneita etteivät ansaitse mitään parempaa kuin tuon surkean elämän. Marttyyriuden lohikäärme on erityisen huvittunut tästä katalasta teosta ja nauttii suuren petoksen jokaisesta hetkestä.
Marttyyreiden on kuitenkin hyvin vaikea nähdä tätä itse. He torjuvat kiivaasti kaikki ehdotukset siitä, että asianlaita olisi näin. Kun he lopulta hyväksyvät arvottomuudentunteensa, he eivät vieläkään halua luopua toisten syyttelystä ja silloin kuvaan astuu omituinen kyky elää syntyneen ristiriidan kanssa. Tämä totuttu tapa syytellä toisia on kenties kaikkein sitkein kiinnitys, joka lohikäärmeellä on persoonallisuuteen.


Tuota lukiessani luen omaa elämääni. En ehkä ole aivan niin ääripäinen marttyyriuden lohikäärmeen vanki kuin kirjassa olevat esimerkit, mutta juuri tuo kappale koskettaa elämääni aivan liian paljon, että voisin ohittaa sen olankohautuksella. Tuon kirjan lukeminen on aiheuttanut niin paljon inhon ja häpeän tunteita, että haluaisin vain kaivautua peiton alle ja kadota tästä maailmasta. Se hetki, kun tajuaa näiden olevan täysin oikeassa, on sanalla sanoen inhottava. Vika ei ole kaikissa muissa, se löytyy itsestä. Sen myöntäminen sattuu, ja sen poistamisen kanssa tarvii tehdä todella paljon töitä. Tähän päälle sitten nämä muut kivat ongelmat...

Sitten tulee se hetki, kun alkaa tosissaan miettiä, miten voi olla näin epäonnistunut ja vääränlainen. Miksi ihmiset jaksaa mua, jos mä olen tällainen kusipää? Onko tälle edes mitään tehtävissä vai pitäiskö sen vaan antaa olla? Miksi viitsisin edes yrittää? Ja miksi jaan tällaisia asioita näin yleisesti, jopa aivan tuntemattomille?
Tässä vaiheessa osoitan jälleen tuota sitaattia kohti.
Kyllä. Kaikki nuo ajatukset ovat juurikin sen saman lohikäärmeen aiheuttamia. Ehkä en siis ole epäonnistunut ja vääränlainen. Ehkä mä en ole kusipää, ja siksi ihmiset jaksaa mua. Tälle voi ja täytyy tehdä jotain, koska se parantaa mua ihmisenä ja näitä "lohikäärmeitä" vastaan täytyy taistella. Ja näiden jakaminen, vaikka kohottaakin tätä "marttyyriusastetta", helpottaa mun oloa. Voin purkaa näitä tekstimuodossa jonnekin. Mä tiedostan asiat paljon paremmin kirjoittamalla ne.

No niin. Nyt ei enää ärsytä niin suuresti, vaikka en olekaan tehnyt vielä mitään, mitä tänään piti tehdä. Jostain kuitenkin täytyy aloittaa, joten lähden palauttamaan filmin keskustaan.